Viimeiseen vaunuun älä katso

Katukiveyksellä palaneita filminauhoja,
jalkoihin takertuvia öitä

joiden läpi kukaan ei tanssinut

Ympärillämme karusellihevosten äänettömyys

ja ohjaksia pitelevät kädet, 

valkoisiin silkkihansikkaisiin verhotut

Tapeteissa kuollutta valoa

Tämä on talo, jossa esi-isät puhuvat kattokruunuissa vierailla kielillä
sulanutta steariinia kuonoissaan

uunin takana yksitoikkoinen laulu ja murustelevat päästäiset

Marttyyrikertojat sulkakyniensä suojassa eivät tienneet, että

kellarin salaisessa holvissa palavat aikamatkaajien lyhdyt, sammumattomat

minun sytyttämäni

ja labyrinttikäytävillä makuulla hunnutettujen primadonnien varjot

vailla silmiä ja niitä kalpeita kasvoja,

jotka kertovat enemmän kuin hidastettujen huulten liike,

tukahdutettu, mykkä

Kangastuksia unettomien kaupungissa

Katseet liukuivat yli 

halkeilevien katujen,

kaivoskuilun ja pirstoutuvan lasin

polttivat aukkoja mustaan lumeen

Ja yön railoista kohosi

levottomuus,

laajenevaan silmäterään mahtuva

Valojen hiipuessa näin kuinka 

katonharjojen yllä kaartelivat linnut, 

siivillään pimeyttä kantavat varjot

heidän lävitseen ne lensivät

Sinun hymysi on yhä sama

Vain sinä näit kuinka

 sisälläni puhalsi tuuli

ikkunoiden ollessa kiinni

Ja minä kerroin satiinipuista,

maailmasta valojen jälkeen

rajasta, jota kukaan ei ylittänyt

Vielä on iltoja, öitä

lehdenohuita

Usva

Ja vaeltavasta usvasta aukeni metsä,
tuntematon
tahmeista langoista kudottu


He eivät odottaneet minua
loittonevat selät,
askelten vaimea kaiku


sarkatakki ja katoavat jalanjäljet
mustassa maassa


Silmäni kasvavat nokihiutaleita
märkiä,
              putoavia


Näillä puilla on minun käsivarteni

Ullakko

Yllä pärekaton tihentynyt hämärä,
paloja kadonneesta metsästä

ja kuusten liikkumattomat oksat
häipyvin ääriviivoin

Olen seinien aikapoluilla virtaava valo,
vaellus läpi menneiden päivien

lattian halkeamien

Kuuntelen näkymättömien pääskyjen
vaimeita siiveniskuja
laipion varjossa, rikottujen ikkunoiden
kalpeassa hohteessa

minussa

Pariisiin, Montmartren varjoihin

Heidän jalanjäljissään
minä kävelin läpi uneliaiden katujen,
unohdettujen öiden ja kalkkikaivosten

Kadotin itseni pehmeisiin kuiskauksiin
jotka lupasivat vastineeksi
kuolemattomuuteni,

hopeisen valon aukiolle
piirtyneen muotokuvani
hiljaisin värein

Vuorovedet

Maailmojen välisellä rajalla taivas laskeutuu

merivirtojen ylle syvänsinisenä huntuna,

ilmaa kevyempänä

kohdatakseen viimein utuisen heijastuksensa

hiljentyneellä ulapalla, jolla puhaltavat

enää vain yksinäiset sumutorvet

Vavahtavana viivana painui

rannan viileään hiekkaan askelteni ketju

etsiessäni kadonneiden viestejä ja vanhoja purjelaivoja

ajan tummentamissa lasipulloissa

Beautiful Blogger

Muutama päivä sitten huomasin yllätyksekseni, että Luurankoja kaapissa -blogin Leena oli antanut minulle Beautiful Blogger -tunnustuksen. Kiitos! Otan haasteen vastaan, vaikka olenkin toivottoman huono listaamaan asioita tai kertomaan itsestäni jotakin edes hieman kiinnostavaa, mitä joku teistä lukijoista ei jo tietäisi. Mutta yritetään.

Ensiksi nämä seitsemän paljastusta:

1. Uskon vakaasti kohtaloon ja siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Monet tapahtumat linkittyvät toisiinsa usein melko erikoisella tavalla.

2. En ole koskaan pitänyt erityisemmin teestä, mutta juon sitä silti lähes joka päivä.

3. Rakastan kävellä maantiellä hämärän aikaan, kun puut erottuvat taivasta vasten enää vain tummina siluetteina.

4. Olen hajamielinen ja minulla on omituinen tapa jättää purukumeja pöydille, tuoleille ja hyllyille, sillä unohdan viedä ne useimmiten roskakoriin.

5. Minua laiskempaa ihmistä saa hakea. Nuorempana esimerkiksi hankin useita kirjeystäviä, mutta kirjoittelu loppui muutaman vuoden (tai kuukauden) jälkeen, kun en jaksanut enää raapustaa mitään mielenkiintoista luettavaa. Minulta on turha odottaa nopeutta juuri minkään asian suhteen.

6. Inhoan puhua puhelimessa ja teeskentelenkin usein olevani jossain muualla.

7. Pidän laulamisesta, mutta en halua tehdä sitä kenenkään kuullen. Usein yksin ollessani harjoittelen muutamia kappaleita ja äänitän myös lauluani silloin tällöin.


Ja nyt pitäisi antaa vielä seitsemälle muulle bloggaajalle palkinto... Valitseminen on kovin vaikeaa, sillä pidän kaikista lukemistani hyvin paljon. En halua tyrkyttää tätä haastetta kenellekään, joten ottakaa se vastaan kuten haluatte. Vedoten pohjattomaan laiskuuteeni perustelen valintani yhteisesti ja joka tapauksessa kommentini olisi jokaisen kohdalla lähes sanasta sanaan sama: seuraavien henkilöiden tapa kirjoittaa on äärimmäisen kaunis, herkkä ja omaperäinen. Myös blogeja koristavat kuvat on valittu hyvin, ja ne tukevat tekstejä onnistuneesti.

1. Musta musta puutarha -blogin elegie

2. Muurahaisten valssin  Kelvoton

3. tähtikartan Lumi

4. Sophie's Secretin Sophie

5. Vihreää teetä Intiasta -blogin Lia

6. i talk to you in my head all the time -blogin maite

7.  Lintuhaaveiden Kettu

Se mitä me näemme

Lupasin kertoa hänelle vielä kaiken
siitä peilien takaisesta maailmasta,
jossa yöt ovat mustia kuin 
aution kaupungin kuolleet vedet

harharetkistäni hylätyillä kaduilla,
joihin päämäärättömät kulkijat
takertuvat seitinohuina varjoina

romahtaneiden asuintalojen äänettömyydestä,
missä pysähtyneiden kellojen aikaa
laskevat kylkiluiden hohtavat kaaret

ja peilikuvastani,
joka on vain heijastusta
 jostain hyvin kaukaa

J’ai une ame solitaire

Elokuun iltojen kohdatessa hämärän rajan,
kun mitään ei ole vielä lausuttu ääneen

minä kietoudun tuttuun villapaitaani
ja ajattelen niitä muutamia muita,
jotka jäivät

Asemalaitureilla istuvaa miestä,
joka kertoi ohikulkijoille elämästään
veturinkuljettajana

bulevardin kahvilassa odottavaa naista,
jolla oli yllään kaikki omistamansa korut

kuvanveistäjää, joka ei koskaan
poistunut ateljeestaan

Ja tiedän, että vuosien jälkeen
minulla on vain tarinani

sokea runoilija ikkunan ääressä

Salaisuuksista

Tapasi jättää lauseet kesken

ja antaa niiden lipua
 välillemme hiljaisina akordeina,
joita muut eivät voi kuulla

mahonginruskean pöydän pinnalla,
koskemattomien kahvikuppien uurteissa

Enkä minä koskaan vastannut

Uponneet kaupungit

Pimenevien iltojen purppurahohteessa
sinä kerroit minulle tarinoita uponneista kaupungeista,
joiden asukkaat vaihtoivat sielunsa jalokiviin
ja Nereuksen tyttärien kultaan

merimiehistä, jotka jäivät hiljentyviin satamiin
nähtyään Fata Morganan katoavassa horisontissa

yön puhuessa vierasta kieltä

Ja minä elin jokaisessa sanassa,
jokaisella matkalla kohti kaukaisimman lännen
kuolemattomia rantoja

Tuhkapolut

Maailmassa, jossa puhuvat vain tuuli
ja eksyneiden kapeat hahmot

                                    

                              kaartuvien oksien välistä,

                                                     kelopuiden liikkumattomasta hämärästä

kulkee lukemattomia polkuja
joille on helppo unohtua,
kadottaa itsensä ja hänet

seuraamalla sarvipöllön katsetta,
aarnivalkean välähdystä yössä

Jossain alkaa soida Emmylou

Aamuyön tuntien valuessa hiljalleen
ohi kellotaulun pysähtyneiden viisareiden

minä palaan jälleen siihen samaan uneen,
jossa kaikuvat musiikki ja jalkoihin painunut viini

etäisinä,

kuten seinien muuttuviin varjoihin
kietoutuva siluettini

Ja vielä kerran
unohdun katselemaan kahta tanssivaa tyttöä,

pitkiä ruskeita hiuksia ja
kevyessä tuulessa liehuvaa hametta

näkemättä koskaan heidän kasvojaan

Unen pehmeiden reunojen alkaessa jo häipyä
huomaan vierelläni kaksi lasta
valkoisissa mekoissaan

ja vanhempi, jolla on hämmästyneet silmät
kysyy hiljaa: Miksi he tanssivat yhdessä?

Katson vaiti hämärtyviä seiniä,
katoavien ihmisten viimeisiä ääriviivoja

ja vastaan: Toisella tytöllä ei ole paria.

Ja tiedän, että hän ei ymmärrä.
Minä tiedän, että hän ei ymmärrä.

Pilvien varjot

Hetkiä, joina pilvet laskeutuvat lähemmäs maata kuin koskaan ennen,
lipuvat pitkin korkeaharjaisten talojen kattoja,
 seinien halkeilevaa maalia

hiipivät olkapäitteni yli ja katoavat ikkunoista
kuin metsän salaisimmat olennot,
ne joita kukaan ei voi nähdä, koskettaa

 Verhojen suojasta katselin pilvien perässä viipyileviä varjoja
ja mietin niille nimiä, ääriviivoja, tarinoita

kuten vain hetkeä aiemmin itselleni.

Nahkatakkisesta tytöstä

Olen ollut aina hyvin ujo ja arka, nykyään vielä enemmän kuin ennen.

Pienenä puhuin itsestäni usein kolmannessa persoonassa.

Ja minusta olisi ollut hauskaa olla poika.

Viisivuotiaana huomasin pitäväni enemmän tytöistä, 
mutta tunnustin sen vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Etenkin lapsena olin kova valehtelemaan ja huijaamaan muita.

Mikä luultavasti selittääkin sen, miksi nenäni on kasvanut niin paljon viime vuosien aikana.

Sairastan masennusta ja epätyypillistä syömishäiriötä, joista en näytä pääsevän yli.

Silmieni verkkokalvot ovat täynnä reikiä, ja joudun käymään 
säännöllisesti laserhoidoissa, jotten sokeutuisi.

Pelkään lukemattomia asioita ja toisinaan saatan olla jopa hieman vainoharhainen.

Pakenen todellisuutta liiankin paljon.

Maailmani rakentuu saduista, vanhoista piirretyistä ja kirjoista.

Elämäni suurimpiin rakkauksiin kuuluvat kahvi, 
Disneyn animaatiot, Tove Jansson ja Joni Mitchell. 

Haluaisin asua yksin suuressa kartanossa tai vaihtoehtoisesti pienellä, suojaisalla luodolla.

Huonoimpia puoliani ovat itsekkyys, laiskuus ja itsepäisyys.

Saatan vaikuttaa kyynisemmältä kuin mitä oikeasti olen.

Muistutan erehdyttävästi Nalle Puhin Ihaata.

Olen ollut kaksi kertaa rakastunut.

Pelkään miehiä. 

Kaunotar ja hirviö saa minut aina itkemään.

Soitin pianoa kymmenen vuotta ja sen lopettaminen 
kaduttaa minua vasta nyt.

Jumalat juhlivat öisin sai minut kirjoittamaan ensimmäiset runoni.

Olen hyvin taikauskoinen.

Näen monia asioita ennalta.

En näytä koskaan aikuistuvan.

Kotona pukeudun tavallisesti Hello Kitty -vaatteisiin.

Serkkujen kanssa heittäydymme usein lapsiksi ja suunnittelemme
vieläkin erilaisia jäyniä muille.

Keräilen persoonallisia mukeja.

Syön hyvin harvoin lämmintä ruokaa.

Päivisin minua pitävät elossa haaveilu ja Twin Peaks.

Eristäydyn liikaa ja haluisin olla parempi ystävä.  

Välissä kokonainen taivas

Ja kun vihdoinkin sain tietää

ei minulla ollut enää
 huulieni taakse kätkettyjä sanoja,
pehmeitä äänenpainoja,

odotusta ennen pistettä
                                  
                                                  ja sen jälkeen.

Olen kutsumaton vieras täällä

Lintujen askelia sammalpolulla,

oksilla ja taivaalla

salaisia vihjeitä, joita vain

hiljaiset osaavat lukea,

seurata vailla ääntä

Tasapainottelin yhdellä jalalla

ja nojasin tuuleen, tyhjyyteen,

siihen jota kutsutaan Näkymättömäksi

siihen, jolla ei ole nimeä

vain huomatakseni, etten ollutkaan 

tarpeeksi kevyt 

Keskityin hengittämään,

unohtamaan itseni ja askeleet

vasen

                  oikea

vasen 

jäämään, kun pitäisi lähteä

Ajattelemaan siipiä, höyheniä

ja sulkia hiuksissani,

niiden painoa,

painottomuutta

aamuyön sateessa jäätyneitä jalkoja

Tuumia kevyitä

Herätessäni verhojen läpi hiipivään valoon,
kultapölyn kevyeen kosketukseen poskella,
minä huomasin rakastavani näitä
varhaisia, kireettömiä aamuja.

Ja olin kuulevinani satakielen vanhassa tuomessa.

Eikä minua haittaa, vaikka maailmani mahtuukin
 antiikkikaupan uurteiseen kahvikuppiin,
sillä se on täynnä salaisuuksia ja
pehmeitä kuiskauksia entisaikojen Pariisista.

Peilistä heijastuivat lapaluuni hennot siivet,
ja tänään minä uskon ihmeisiin.

Sadepilvetkin meille nauroivat

"Minä ajattelen niitä aikoja hyvin usein."

Vaivaantuneita hymyjä, hiljaisia sekunteja.
Irrallisia sanoja, jotka leijuivat ympärillämme
ja karkasivat mykkinä avoimesta ikkunasta, nekin.

Auringon vielä epävarmassa valossa
muistiini heijastui häilyviä varjokuvia,
sinä, minä ja hän,
naapurin kolme Houdinia.

Polkupyöriä ja ilmapalloja,
  rantakaislikon sinistä savea ja
paljaita varpaita.

Naapureiden päänpudistuksia,
kun löysimme ne vanhat väriliidut
ja piirsimme kuvia tummaan asfalttiin.
Mummi vakuutti, että vedellä ne kyllä lähtisivät.
Mutta sen jälkeen ei satanut kuukauteen.

Ja iltaisin sälekaihtimien välistä hihitimme salaa.

Ennen unta me lupasimme vielä
nousta yhdessä tuntemattomiin juniin,
valehdella nimemme ja herätä
vieraasta satamasta.

Nähdä Colosseum, Eiffel ja Neuschwanstein.


-Niin minäkin.

Kun valot syttyivät tyhjään teatteriin

Tämä käsikirjoitus on yksi niistä, 

jotka unohdettiin jo vuosia sitten suurten mestarien 

vallatessa teatterien näyttämöt.

Vähitellen yhden elämän sisältävät paperiarkit 

peittyivät ajan kutoman pölyhunnun alle,

sana toisensa jälkeen hiipuen, kunnes jäljelle 

jäi enää vain yksinäinen kaiku.

Käsikirjoituksesta on muistona vielä muutamia osia,

jotka aion nyt kietoa yhdeksi näytelmäksi.

Kaikesta näkemästäni vaivasta huolimatta

päähenkilöstä rakentuva kuva on yhä täynnä 

säröjä ja lähes hämmentäviä ristiriitoja.

Kuten hänen elämänsäkin.

Tämä näytelmä kertoo eräästä nuoruudesta, 

asioista, jotka eivät välttämättä tapahtuneet,

vaikka olisivat aivan hyvin voineet.

Päivistä, jotka verhoutuivat satuihin 

ja kuvitelmiin kuin itsestään.

Sillä todellisuuden ja mielikuvituksen raja on kovin ohut.

Minä en ole kukaan, mutta minä elän silti

jokaisessa tämän näytelmän sanassa.

Kyllä te minut tunnistatte.