Viimeiseen vaunuun älä katso

Katukiveyksellä palaneita filminauhoja,
jalkoihin takertuvia öitä

joiden läpi kukaan ei tanssinut

Ympärillämme karusellihevosten äänettömyys

ja ohjaksia pitelevät kädet, 

valkoisiin silkkihansikkaisiin verhotut

Tapeteissa kuollutta valoa

Tämä on talo, jossa esi-isät puhuvat kattokruunuissa vierailla kielillä
sulanutta steariinia kuonoissaan

uunin takana yksitoikkoinen laulu ja murustelevat päästäiset

Marttyyrikertojat sulkakyniensä suojassa eivät tienneet, että

kellarin salaisessa holvissa palavat aikamatkaajien lyhdyt, sammumattomat

minun sytyttämäni

ja labyrinttikäytävillä makuulla hunnutettujen primadonnien varjot

vailla silmiä ja niitä kalpeita kasvoja,

jotka kertovat enemmän kuin hidastettujen huulten liike,

tukahdutettu, mykkä

Kangastuksia unettomien kaupungissa

Katseet liukuivat yli 

halkeilevien katujen,

kaivoskuilun ja pirstoutuvan lasin

polttivat aukkoja mustaan lumeen

Ja yön railoista kohosi

levottomuus,

laajenevaan silmäterään mahtuva

Valojen hiipuessa näin kuinka 

katonharjojen yllä kaartelivat linnut, 

siivillään pimeyttä kantavat varjot

heidän lävitseen ne lensivät

Sinun hymysi on yhä sama

Vain sinä näit kuinka

 sisälläni puhalsi tuuli

ikkunoiden ollessa kiinni

Ja minä kerroin satiinipuista,

maailmasta valojen jälkeen

rajasta, jota kukaan ei ylittänyt

Vielä on iltoja, öitä

lehdenohuita