Yllä pärekaton tihentynyt hämärä,
paloja kadonneesta metsästä
ja kuusten liikkumattomat oksat
häipyvin ääriviivoin
Olen seinien aikapoluilla virtaava valo,
vaellus läpi menneiden päivien
lattian halkeamien
Kuuntelen näkymättömien pääskyjen
vaimeita siiveniskuja
laipion varjossa, rikottujen ikkunoiden
kalpeassa hohteessa
minussa
4 kommenttia:
Miten on näin kauniita sanoja.
Tämän lumoavasti rakennetun runon näkymiä sivuaa Varjolintujen kuvakavalkadi vanhalta sahalta. Ullakkomaailmasi äänettömässä valossa vallitsee nykyajassa lähes tavoittamaton levollisuus. Kerrassaan kiehtova runo ja maalaus!
Suuri kiitos ^
Varjolintujen sivulla hehkuu sykähdyttävän kaunis tuokiokuvasi ohikiitävästä aamutunnelmasta. En koe sitä millään muotoa kliseisenä kuten sanoit, vaan äärimmäisen herkkänä kuvauksena kauniin kotimaamme ehkä jo katoamassa olevasta idyllistä. Haikeaa!
Lähetä kommentti